Kipsukorin tarinatori alkaa 1.1.2015 tästä !

Minä olen Kipsu! Oikein kuulit, se on nimeni. Ja kaverini, josta kerron on mummikki ja se se vasta hassu nimi on. Sen on antanut lapsenlapsi mummilleen, olen niin kuullut. Taidat arvatakin, mikä olen. Kerronpa ensi vähän historiaani.

Olen pärekori, yli kymmenen vuotta vanha, hyvin säilynyt vaikka olen ollut käytössä lähes päivittäin keväästä syksyyn. Talvella tulee sitten hiljaisenpaa aikaa ja saatan olla lomautettuna tästä työstäni jonkunaikaa.  Silloin teen vain sisähommia, kerron siitä myöhemmin. Ja onhan se joskus lomaakin pidettävä. Tää järjestely sopii mulle erittäin hyvin.

Vahvaa tekoa olen, oikeaa halkaistua pärettä, en mitään halpamaista tuotua lastua. Sankani on rottinkia ja syy miksei kierrettyä koivua on se, että sanka tuntuu kannettaessa mukavammalta käteen. Niin ainakin mummikki on sanonut minut hankkiessaan ja töihin ottaessaan. Ja kyllä se on ihan oikeassa noin sanoessaan.Se on jo eläkkeellä, mutta minulla on vielä työvuosia jäljellä ja tiedä sitä, mihin se eläkeikä vielä nousee tällaisen politiikan seurauksena.

Minut on maalattu ja pohjavärini on siniharmaa. Sievä kukkakranssi kiertää ympärilläni. Siinä on sinikelloja ja päivänkakkaroita sekä puna-apiloita. Tottakai kukissa on aina mehiläisiä ja leppäpirkkojakin ja niitä on monta. Mummikin työtoveri on minut tuunannut tähän asuun. Hän onkin oikein taituri kopanmaalaaja, sanoo mummikki ja totta se puhuukin, sillä kyllä ulkoasuni onkin paljon katseitakääntävä. Monet ihmiset kysyvät, mistä löytynyt noin kaunis kori ? Ne kehuu, mutten tule ylpeeksi !  Itsetuntoni on silti korkealla ja arvostan työtäni, sillä tiedän olevani mainio työkaveri. Joku mainio-firmakin on olemassa ja siellä valitaan mainio-työkaveri työporukasta, olen sellaisestakin kuullut ja nähnytkin sellaisen mainio-päivä/mainio työkaveri-mukin, jonka joku mummikin kaveri on saanut. Päättelen tämänkin kaveriasian mummikin puheesta kun vastaan tulee joku tuttu niin se sanoo sille: tää on mun paras matkakumppani, hyvä ja luotettava assistentti. Ai, että ihan assistentti. Eiks se olekin oikein arvostettu ammattinimike ? No jääköön nyt hehkutus, mutta kyllä me hyvät kamut ollaan ja yhteistyö pelaa ongelmitta.

Minulla on virka ja ihan oikea työsopimuskin ja siinä työehdot. Ne on laadittu yhteisymmärryksessä mummikin kanssa. Aika-ajoin niitä tarkistetaan ja joskus voidaan niistä poiketakin jos se on tarpeen ja sopii molemmille. Tällaisia ovat akuutit tilanteet, esimerkiksi joskus vesisade. Silloin saan päättää, lähdenkö mukaan. Useinmiten lähden ja mulla onkin omanlainen sateensuoja. Värikäs Lidlin suuri muovikassi, johon se laittaa reiän sangan kohille. Enkä minä kyllä paljon kastu paitsi alhaaltapäin jos joudun asettumaan märälle mättäälle. Kuivalla säällä me kyllä istutaan useasti ihan kannonnokassa, mä sen sylissä tai sitten jollain mättäällä vierekkäin kuulostellen ja katsellen luontoa. Niin, istutaan vaan, paitsi että mummikki syö kyllä niitä hapankorppueväitään ja mää olen vaan.

Kuten kerroin, olen ollut tehtävissäni yli kymmenen vuotta ja olen aina pitänyt työstäni.  Se on mielenkiintoinen, koska pidän luonnossa liikkumisesta, niinkuin kamunikin. Siinä saa matkustaa ja nähdä palijon mualimaa, niinkuin se eräs lottovoittoa haikaileva mies telkussa joskus kertoi. No, en kauas haluakaan, enkä suurkaupunkeja kaipaa. Metsä on minulle sama kuin muille ulkomaat, joihin mennään hakemaan elämyksiä ja katselemaan nähtävyyksiä.  Metsässä on paljon pieniä ihmeellisyyksiä, joita huomaa vain pysähtymällä. Ja kyllä toi kamu pysähteleekin tiuhaan, kaivaa kameransa ja taas kuvaa. Välillä se makaa maassa tai on ihan seljälläänkin. Jos sen joku siellä näkis niin soittais varmaan ambulanssin. Luulis sen saaneen sydärin tai tulleen vain muuten sanonko, no en sano, mutta tiedät, mitä tarkoitan.

Tapaturmia minulle ei ole paljon sattunut, olenhan vahvaa suomalaista tekoa. Mitä nyt muutama pieni päreensäle on irronnut ottaessaan kiinni johonkin oksankarahkaan. Työolot on joskus kyllä aika tukalat, sanoisinko tosihankalat ja reissussa kyllä sitten rähjääntyy. Mutta ei hätää, se kyllä siistii minut jos ei heti niin viimeistään illantullen.

Purkaa kamat  ja ravistelee neuluset ja muut metsäroskat pihalle ja vielä lopuksi pyyhkäisee tiskirätillä  kroppani. Tästä en tykkää yhtään, saisi sitä olla sentään minulle ihan oma riepu, sellasesta viledaliinasta olenkin kauan haaveillut. Se on tosi pehmeä. Aion kyllä joskus ottaa asian puheeksi sen kanssa.

Kuten sanoin olen niinkuin assistentti mummikille. Niin se sanoo muille ja kertoo kuinka tärkeä ja tarpeellinen olen sille. Onhan se kivasti sanottu ja tuntuu hyvältä. Monet luulevat metsässä minua sienikorikisi, kurkkivat sinne ja kysyvät mummikilta, onko niitä sieniä löytynyt ? Saan ihmetteleviä katseita osakseni, kuten mummikkikin kun ne huomaavat mitä siellä korissa on. Mutta se ei välitä niistä vaan, ajattelee melkein ääneen, että yks tekee yhtä, toinen toista korillaan. Ei kaikkien korien metsässä tarvii olla sienikoppia. Mummikin miehellä on sienikoppa ja se kerääkin paljon sieniä. Ja ne on sopineet, että me vaan astellaan, katsellaan ja ihmetellään ja tietenkin kuvataan. No, vähän epätavallinenhan tämä assistentti-koppa kyllä onkin jos taas sanoa saan. Ei, en sano, ajattelen vaan.

Pitikin vielä lisäämäni tuohon työnkuvaukseen, että juuri hiljaiseen talviaikaan saan olla lankakorina, sellaisiakin koreja ihan oikeasti on olemassa, tiedän. Olohuoneessa, sohvannurkassa saan lämpimän paikan kohdevalon alla, Syliini mummikki kerää monenväriä, pehmeitä ja kauniita villalankoja. Iltaisin se kutoo tai virkkaa jotakin. Värkkää joskus outoja juttuja,enkä ymmärrä niistä mitään.ja yhtään en sitte tykkää niistä sukkapuikoista ja virkkuukoukuista siellä lankojen seassa. Ne pistelee ja putoilee kaikenaikaa reiänkoloista parketille ja sit se hakee niitä sohvan alta peffa pitkällä. Luulenpa, että se vähän manailee itsekseen. Varoo kuitenkin ääneen kiroilemasta.

Nyt taisin taas eksyä polulta, mutta se on minulle tyypillistä, palataan sitten ladulle !  Kuljen siis mummikin matkassa sen mettäreissuilla. Se kantelee minua  käsivarrellaan ja huokailee kuinka painava olen, mutta vaihtaa sitten toiseen käteensä tai pysähtyy ja laskee minut maahan. Itsehän on pakannut minut reissuun kaikkine tavaroineen, joita korissani kannan eikä niitä olekaan vähän. Joskus minusta kyllä tuntuu, tarviiko se kaikkia niitä siellä reissuillaan. Taitaa se sitä itekin aprikoida kun aika usein jättää jotain pois, mutta sitten metsässä tarviikin juuri sitä. Silloin se kyllä manaa ääneen, olen kyllä kuullut. No, en arvostele mummikkia, asia ei mulle kuulu. Teen työni vaan hyvin niin kaikki on ok.

Tapaturmia minulle ei juurikaan ole sattunut, mitä nyt muutama pieni päreensäle on taittunut joskus ottaessaan kiinni johonkin oksankarahkaan. Monet luulevat minua sienikoriksi kun olen metsässä. kurkkivat sinne ja kysyvät mummikilta, löysittekö sieniä ? Sitten ihmettelevät katseet  ja pyöreät silmät kertovat elekieltä, jota mummikki kyllä ymmärtää hyvin. Se viis välittää muiden aatoksista ja asenteista, jotka meithin kohdistuvat.. ja miksikä kaikkien metsässä näkyvien korien pitäisikään olla sienikoreja ?  Niin, miksi ! Onhan niitä muihinkin tarkoituksiin vaikka kyllähän, jos oikein ajattelen oeln kyllä aika epätavallisessa käytössäoleva kori. Assistentin kori, sellaisia ei taida montaa löytyäkään.

Työnkuvaani kuuluu olla aina käytettävissä. Tämä on vastuunalainen tehtävä myös siksi, että kannan korissani myös paljon erilaisia tavaroita, jota pomoni mukamas tarvitsee siellä metsässä. Ne on mitä erikoisempia, liekö kaikki edes luvallisiakaan. Vaan kyllä se niitä on jokaista joskus käyttänyt. Välillä minua huvittaa kun sillä on metsäänlähdettäessä jo kori puolillaan.

Kategoriassa isommat ensin: Puukko, visapäinen, hyvin terävä vanhassa nahkatupessa. pieneenkäteen sopiva, vähän pienempi kuin niinsanottu miesten puukko. ja onhan sillä vielä se vuolupuukkokin usein matkassa, sellanen lyhytteräinen. No, mitä niillä metsässä tehdään ? Nuotiolle mennessä / ollessa se veistelee ensin sytykepuihin sivusiivuja - on sen oma sanonta - syttyvät sitten paremmin. Sitten se viilteleen  makkaransa pinnan ristiin rastiin, lämpenee mukamas paremmin. Se tykkää vain Campinkistä eikä suostu muuta makkaraa paistamaan ja on ilman jos sitä ei nuotilla saa. Isännän kanssa sillä on aina eri makkarat näillä laavukeikoilla. Kaarnasydämmiä se veistelee ajankulukseen nuotiota katsellessaan ja joskus kannonpäällä istuessaankin. Ja kaarnasydämmiä on isot kasat sillä koton eikä niiden veistelystä taida loppua tulla. Sydämmet on sen sydämmessä, se sanoo aina ja taas on yksi sydän lisää. Jos ollaan veden ääressä, saattaapa se veistellä kaarnalaivankin. Kovertaa reiän, etsii männyn ohutkuorta ja laittaa siitä purjeen. Laskee sen sitten vesille, katselen vaiti pitkään sen kulkua pois rannalta kauemmas.  Mitähän se miettii, se on sellainen unelmikko. Olen oppinut kyllä tuntemaan sen mielenmaiseman aika hyvin näiden vuosien varrella.

Seuraava esine on puukkosaha, se pienempi malli ja sitäkin on tarvittu useita kertoja. Kun liikutaan metsäautoteillä ja poltetuilla alueilla, kaatuu puita tielle. Joskus ei pääse eteenpäin eikä taaksekaan, silloin on puu sahattava poikki ja siirrettävä pois tieltä. Näin on käynyt monta kertaa.

  Monesti se löytää ötököiden kovertamia kuivia  kuusen tai männynoksia ja sahaillee niistä  pieniä pätkiä. Tekeeköhän avaimenperiä ? Juu, niitä se tekee. Ihan kauniita ja käteensopia niistä tuleekin. Antaa sitten kavereilleen ja ystävilleen niitä.

No, sitten sillä on aina kamerat, joskus se isompi, pitkällä putkella. Sitä minä en haluaisi mukaani ollenkaan kun se painaa niin julmetusti ja sitä pitää varoa töyssyttämästä, ettei se vaurioidu. Sen pitää saada olla aina vaakatasossa, mokoman eikä se tahdo edes koriini mahtuakaan. Sen silmälinssisuoja on aina hukassa muiden tavaroiden seassa korin pohjalla. Mitä sitten lähtee mukaan jos on noin "hienohipiäinen" ! Onneksi mummikki itekin on usein sillä kannalla, että jääköön kotiin. Pikkukamera on kätevä ja sen kanssa meillä onkin jo pitkä työhistoria. Siinä vasta mukava työkaveri, sanoisinko mainio, joo, se on tähän oikea sana.

Muovipusseja löytyy aina koristani monenkokoisia. S-marketin muovikasseja parikin kolmioksi taiteltuna. Hieno idea tuo taittelu. Käyttöä niillekin on ollut monta kertaa, kuten myös pakastepusseillekin, joita siltä myös löytyy. Ne on kevyitä ja aina voi löytyä jostakin tyhjä kaljapullo tai tölkki, jota ei ilkeä ottaa paljain käsin mukaansa kun ei sitä halua metsäänkään tai tienposkeen jättää.  Se on hyvä silloin ottaa pussiin. Tällaisia  roskaavia luontoihmisiä on paljon, sanoisin tätä jopa tämänajan ilmiöksi. Otetaan pari tölkkiä kaljaa mukaan sieneen, nautitaan sisus ja sitten jätetään tölkit sinne. Sanonta kuuluu: " Sen minkä jaksat kantaa täytenä luontoon, jaksat myös tyhjänä kantaa sieltä pois "  Näin on ! Toisaalta, saahan pikkutytön säästöpossu ruokaa noista senteistä kun mummikki vie pantit pullopalautukseen. Jotain hyvääkin asiassa siis löytyy. Ja kyllä sillä usein on jokin puunpala, kostea ja haiseva siellä pussissa, jonka se vie kotiin ja tutkii sitten siellä tarkemmin suurennuslasin läpi. Niissä on pienenpieniä limasieniä, jotka on sen lemppareita. Yök, sanon minä !

Siitä tulikin aasinsilta tuohon suurennuslasiin, sellainenkin löytyy koristani. Lukulasina aiemmin käytetty perintökalu. Käyttökelpoinen, koska silmä ei näe läheskään kaikkea pientä ja mielenkinntoista, ei ainakaan mummikin mielestä. Metsässä voi tutkia pieniä ihmeitä, joita ei voi kotiin kuljettaa. Uskokaa tai älkää, mutta kyllä siellä on suunnattomasti näitä juttuja. Niistä voisi kirjankin kirjoittaa. 

Tätä painavaa monitoimityökalua kyllä pidän turhanpanttina korissani vaikka sitä joskus, tosiharvoin onkin tarvittu. Ruuvimeisseliä ja ristipäätä kerran tai pari. Voisi päivystää kotona, ajattelen ja sanonkin sen ääneen ja mummikki toistaa. Asia selvä, kotiin jääköön, ainakin tällä kertaa !

Kertakäyttöhanskoja on muutama siltä varalta, että jos ottaa käteensä jotain myrkyllistä tai märkää, esimerkiksi sientä maasta tutkiakseen niitä tarkemmin. Se kuvaa kaikki erikoiset sienet alhaalta ja päältä, lakista varteen ja vielä halkaiseekin ne. Lahokannot se syynää erityisen tarkasti, niissä kuulemma on niitä limasieniä. Mä en niistä ymmärrä mitään, ihmettelen vaan sen mielenkiinnon kohteita. Näissä hommissa kyllä hanskat on tarpeen ja kertakäyttöveitset vaikka ovatkin heikkoja ja katkeavat helposti. Ei sen kannata ottaa parempia veitsiä mukaan, hukkaa vain ne. Unohtaa usein kuvauspaikalle ja sit haeskelee niitä omia jälkiään takaisin palaten. Pitäis huolta paremmin tavaroistaan.

Kameran linssinpuhdistussettikin pitää olla mukana, sitä se olis kyllä tarvinnutkin usein, mutta useinmiten se vain ottaa paperisen nestuukin ja pyyhkii linssin sillä. Sitä ei kyllä sais kameralle tehdä, tiedän sen. Silmälasitkin siltä tippuu usein maahan eikä ihme kun rämpii läpi jokaisen pusikon ja rämeikön. Ihme, ettei oo menneet rikki. Siksi myös nessupaketti löytyy koristani aina.

Kortisonigeeliäkin on oltava matkassa hyönteisten pistojen varalta. Maastossa kolutessa on maassa sekä puissa ja ilmassakin kaikenlaisia ötököitä ja varsinkin hämppyjä, jotka nekin jotkut jopa purevat ja pistävät. Niitä löytyy monesti vielä kotonakin vaatteista ja iholta. Hämpyt onkin sen lemppareita. Leppiskertutkin saattavat joskus purra, on se sellaistakin kokenut tuo mummikki, mutta ei se piittaa hämpyistä eikä muistakaan ötömööreistä. Kotiin vie useinkin niitä ja tutkiskelee jopa kasvattelee toukkia ja lutteenmunia. Ei niitä perinteisiä luteita, joita joskus ammoin oli ihmisten asunnoissa vaan sellaisia isoja otuksia. Kortisonigeeli on hyvä apu tällaisien pikkuöttiäisten puremissa ja pikainen helpotus kipuun ampiaisenpistossa.

Se ei kyllä pelkää amppareita vaikka on sitä pari kertaa pistänyt sellainen. Kerran suolla se astu mättään päälle, jossa oli pesä ja siitäkös ampit kimmastu, kukapa ei. Muistaa nyt aina varoa tollasia mättäitä. Toisen kerran ihan tänä syksynä kun sillä oli eväänä bansku, sellanen aikas kypsä, sanoisin ylikypsä, ruskeissa pilkuissa oleva. Se  kuori ja söi sitä kävellessään ja ampparikin olis halunnut sitä makeaa maistaa. Mutta ei se halunnut - en tiedä, miksi -  jakaa sitä kaverille vaan huitaisi sitä pois kädellään. Tietäähän, miten siinä käy. Amppari ei tykkää komenteluista ja se pistää alta aikayksikön ennekuin huomaatkaan. Pistihän se ! Ja suoraan leuan alle sen herkkään ihoon. mummikin kaksoisleukaan, Sillä on sellanen, oon huomannu, velttoa nahkaa leuan alla.. No, se sadatteli ittekseen ja kirvelihän se kipeesti, mutta geeli kyllä helpotti sitä huomattavasti. Ja taas me jatkettiin matkaa.

Ja niitä hirvikärpäsiä, niitä on julmetusti joka syksy. Se on leikannut tukkansa ihan lyhyeksi, jotta selviää noista kiusoista vähemmällä. Tiuha kampa sillä on aina saatavilla korissani. Kun joku surahtaa korvien tienoilla se ottaa lippiksen käteen ja  vetää ristiin rastiin kammalla koko pään. Se on mun mielestäni kummallisen näköistä harausta. Yleensä ne jää kampaan, joskus takin kaulukseen ja löytyvät vasta kotona. Ne kun pudottavat siipensä het laskeuduttuaan ja ovat niin littanoita, etteivät edes nitisty vaikka kuinka painaa kynnen alla.

Mummikki on kyllä laittanut pohjalleni ohuen froteepyyhkeen, jotta rei istäni ei tippuisi mitään. No jaa, mitä niistä sitten pääsisi tippumaan ?Vvaan onhan se mukavampaa kun on pehmeä alusta noilla tavaroilla eiväkä kolise siellä kopan pohjalla kaikenaikaa. Mukana kulkee myös sen ensiapulaukku, ei se perinteinen punanen vaan ite tuunattu. Sieltä löytyy laastaria, perhosia, ei sellaisia lentäviä, sidetarpeita, parsinneula ( mitähän se silläkin tekee ), pilleripurkki, jossa on sen omat lääkkeet ja vielä päänsärkyyn, närästykseen ja ripuliin tarvittavia pillereitä. Pinsetit, panduitit ja kyytabletit  sekä kynä ja paperilehtiö, jotka ovat eri pussukassa.  Avainkaulanauhassa sangassa roikkuu korkinavaaja, koirapilli ja kätevät pienet kääntösakset. Koirapilli ja sakset on koettu tarpeellisiksi umpimetsässä, jossa se pitää sitä Ruska-koiraansa vapaana aina joskus vaan. Eihän niin saa tehdä, mutta on se munkin mielestä kiva katella kun Ruska iloitsee vapaanaolostaan. Ne menee aina kyllä niin kauas mettäautoteille, ettei siellä kyllä muita ihmisiä nääkään.

No sitten nää on tärkeet olla mukana. Kynä, kaksikin ja paperivihko. Se kun voi yhtäkkiä saada insppiksen, istuu kannonnokkaan tai mättäälle, ja asettaa mut siihen viereensä  joskus kiireelläkin ja silloin voin kellahtaa nurinniskoin. Joutais sitä nyt vähän rauhallisemminkin viskomaan kaveriaan. Mutta teenpä minäkin joskus jäynää sille ja kaadun ihan noin vain ittellään, ihan kiusallani. Kaikki korissaolevat ovat samaa mieltä kanssani. Siitä vaan, hupsis, kuinkas se nyt noin kävikään ! Kerätköön sitten niitä kamojaan sieltä sammaleen seasta.  Ilme kertoo jotain, jota se ei sano ääneen. Mä luulen, että nyt tuli joku ruma sana suusta. Tunnistan tämän inspis-tunnetilan hänessä ja silloin sen ajatuksiin ei mahdu muuta kuin se kynä ja paperi. Nopsaan se kaivaa paperilehtiön ja kynänsä korista, katsoo hetken jonnekin kaukaisuuteen ja sitten kynä kirjoittaa. Sanoja, joskus lauseita, ihan kummia merkintöjä, mutta ei mitään selkoluettavaa. Mä tiedän suht koht sen ajatusvirran ja se se on kyllä aikas erikoinen.

Tulitikkuja, niitä on aina oltava matkassa, monet ovat niitä lainanneetkin siltä. Usein kuitenkin mennään tulille vaikkei aikomus ensin niin ollutkaan. Paistellaan makkarat, jos niitä on matkassa, joskus lättyjäkin ja porokaffeet kun siltä tuntuu tai istuskellaan muuten vain nuotiolla. Eväitäkin on usein matkassa ja juotavaa, tottakai. Mehua ainakin ja usein lämmintä kaakaota tai hunajateetä. Jos oikein aikomuksena on mennä tulille niin sitten suurin osa tavaroista ja eväistä pakataan mun kaverille, sellaiselle pienelle selkärepulle. Usein me ollaan kyllä just yhdessä näillä nuotioreissuilla. Reppu matkustaa silloin takakontissa ja on siellä myös senaikaa kun me reissataan mummikin kanssa mettämaastossa.

Reissussa myös kanssa rähjääntyy, mutta minulla ei ole kuin yksi huomautettava asia sensuhteen. Metsästätultua se aloittaa tavaroidenpurun ja tsekkaa, että kaikki on tallella. Sit se menee terassille, ravistelee kaikki roskat, männynneuluset ja lehdet ja hämpytkin - niitä on aina - pihalle. Tää on nyt se, mistä jo edellä mainitsin: kun se pyyhkäisee minua sillä tiskitukolla niin siitä en tykkää yhtään. Siinähän on bakteerejakin. Voishan se pyyhkiä mut sellasella ihanalla Viledalal kun niitä siellä siivouskaapissa on useampiakin. Sellaisesta olen aina haaveillut ja aion ottaa asian puheeksi jos tämä käytäntö jatkuu. Kyllähän minä aina olen siiti ja tip top metsäänlähdettäessä.

Jotain hankalia tahroja sitä kyllä tulee eikä niitä saa pois millään. Kerran se taas laittoi mut mättäälle viereensä ja niinhän siinä kävi, että mustikkaa oli takamuksessani. Allaolevat mustikat män rikki ja sotku oli valmis. Niin oli senkin peppu ihan mustikassa, mtta ei se välitä, istuu mihin lystää. Eihän ne mustikkavärjäymät mihinkään lähde vaikka se hinkkas kuin ja mitä ne siellä peffapuolellani ketään haittaavat. Sinne ne jäivät, mutta pitäähän se käytön jälkikin jossain näkyä.

Kerran sitten metsässä kävi tosi ikävästi.  Jotain mun kamuni taas kuvasi, tilanne tuli niin äkkiä, että se tökkäs mut nopsaan ensimmäiselle mättäälle, hyvä etten kaatunut nurin taas. Ei katsonut  sen kummemmin paikkaa ja sitt oltiin  siinä haisevassa mön ... Jos osaisin oikeasti puhua, olisin sille oikein sarjan sadatellut rumia sanoja. Kato nyt p.....e, mihinkä mut tyrkkäät. Eikä se edes huomannut session ohimentyä matkaa jatkaessaan, miten kurja olo mulla oli. Itse nyrpisti nenäänsä ja tiesin sen ajattelevan, että lähellä oli jossain mätä sieni. Niin olikin ja nyt se oli litistynyt mun persuuksiini. Ei, tää on uskomatonta.  Haju kulkee mukana eikä se huomaa mitään.

No, istu sitten taas kerran kannonnokkaan ja laitto minut polvelleen ja otti omenan korista.. Vaan johan tajusi hajun olevan liian liki ja polvien farkkujen kastuvan polvien kohilta.  Eikä mätää tattia ollut lähimaillakaan. Sitten alkoi tapahtua: paperinenliinpaketti auki ja niillä sitten pyyhkimään ensin housunsa ja sitten mun phajaani. Ei ehtinyt hanskoja käteensä laitta, mutta varoi koskemasta paljain käsin mätämönjään.  Koko paketti siinä hötakässä meni liinoja.Seuraavan asian arvasinkin. Se potkaisi saappaallaan sammalet syrjään ja toisella  työmnsi likaiset nessut reikään. Potkaisi sammaleet päälle ja tallasi vielä saappaalla napasti päälle. No, ekojuttu, sinne ne maatuu eikä lentele pitkin metsää. Näin se varmaan ajatteli, koska ei se jätä mitään roskia luontoon, kerää usein toistenkin jättämiä sieltä.

Sitten pusikko kahisi ja minä sain kovaa kyytiä. Auto olikin lähistöllä, sinne se suunnisti kuin puhuri olis perässä. Ei hätää, se ajattelee aikas pitkälle kaikkea. Takarontissa oli nääs vaihtopöksyt, samanlaiset punaset kuin jalassakin. Auton takakonttiin oli sopivasti jäänyt Ruskan suuri juomavesikuppi, jossa se pesi kätensä ja minäkin sain sillä hoidettua esipesun.jo paikanpäällä. Muovikassejakin tavaratilasta löytyi, mutta ei se huomannut, että korissanikin niitä oli. Niin paniikissa se oli. Tarpeeseen oli nyt muovikassi ja sinne se tuuppas likaset housunsa ja solmi suun tiukasti kiinni. Kamala haju se olis ollutkin kestää parinkymmenen kilometrin ajomatkalla. " Rreissussa rähjääntyy " - sanonta pitää kyllä todella joskus paikkansa.

Eväspuoli on sitten oma juttunsa mummikilla., siitä voidaan kertoa tarkemmin sitten niissä matkajutuissa.

Mummikki on sellasessa opiston kirjoittaja-piirissä. Se on kokeilevaa kirjoittamista noin kymmenen henkilön keralla. Tosi hauskaa ja mielenkiintoista, tiedän sen kun katselen sitä kuinka innoissaan se on käydessään siellä. Siellä tehdään pieniä kirjoitustehtäviä, jotka puretaan siellä ja sitten kotiin annetaan jokin tehtävä, joka taas puretaan seuraavalla kerrralla kokoonnuttaessa. Viimekertaiseen tehtävään se valitsi minut päähenkilöksi ja siitä mä olen todella otettu ja ylpeekin. Jokin tärkeä, lue TÄRKEÄ esine piti valita ja sitten antaa sen kertoa hänestä itsestään. Selkiskö ? 

MINUT SE VALITSI KAIKKIEN JOUKOSTA, MINUT !! 

Minä kerron, mitä ajattelen hänestä ja puhun kuin puhuisin hänelle. Niin, minähän puhunkin ja suoraa puhunkin, mitä ajattelen ! No, nyt tiedättekin hänestä jo aika paljon ja minustakin kuin myös meidän yhteisistä mettäretkistämmekin. Mummikki aikookin jatkossa ruveta kirjoittamaan pieniä kuvatarinoita noista reissuista, vähän niinku matkapäiväkirjaa. Ei nyt joka päivä päivitettyä, mutta silloin kun ollaan pitemmillä reissuilla. Silloin kyllä sille kertyy jos vaikka kuinka hassuja kuvia ja kuvatuksia sen mielikuvituksen tuotteena. Tiedän, että siitä tulee kivaa ja se jännittääkin mua ja luulenpa, että mummikkiakin vähän.

Luulenpa, että meille tulee kivaa yhdessä.

Vuoden 2015 aikana me puretaan

näitä reissujuttuja kuvin ja sanoin !

Laitetaan meidän jutuille ihan oma kategoria ja sen nimeksi tulee

KIPSUKORIN TARINATORI,

jonka purku alkaa 1.1.2015 päivittäin selaamalla mummikin kuva-arkistoa ristiin rastiin.

Talvella voi tulla kesäkuvajuttuja ja taas kesällä vaikkapa talvijuttuja.