TÄMÄN PIENEN LINNUN KUVAA KATSELIN USEIN ENNEN

KUN JOUDUIN TÄHÄN TILANTEESEEN JA MIETIN,

MITÄ TÄMÄN KUVAN KERALLE KIRJOITTAISIN .

Ehkä se kertoo aikanaan ainakin osan tästä matkasta,

jonka olen kulkenut täällä sairaalassa.

Teho-osastolta viikon ajantajunta on pimeän peitossa, neljään päivään ei

kukaan osannut sanoa selviänkö takaisin elämään.

Tuonelan vetovoima oli kova, mutta huusin avukseni Jumalaa, ja Hän armahti minut ja nosti sieltä pimeydestä ylös korkealle, ihmeelliseen Taivaalliseen ihanaan kirkkauteen.

Sen turvallisempaa oloa minulla ei ole koskaan ollut kuin nyt.

 

Kaksi kuukautta on kulunut siitä, kun en ole jaksanut ajatellakaan nettiä ja

Teitä ystäväni.


Toipuminen on ollut vuoristorataa korkean kuumeen, tulehdusten ja  vatsanpeitteellä olevien paisepesäkkeiden vuoksi. Uusia leikkauksia tehdään tarpeen mukaan, jos asiat eivät muuten hoidu.

Yli kahteen kuukauteen ei tarvinnut syödä eikä paljon juodakaan,

kaikki ravinto meni kaulasuonen kautta kehoon nesteletkun kautta.

Tuli kokeiltua pakollinen huumehelvetti ja siitä vieroituskin sairaalahoidossa.

Oli pakko niitä käyttää kun kaikki energia piti saada käyttöön selviytymiseen hengissä.

Letkuja ja putkia on kehossa ollut paljon, kolme viikkoa söin pulloruokaa ja piti opetella uudelleen syömäänkin samoin kuin kävelemään.

 Lääkäreiden mukaan tällaisesta toipuminen kestää monia kuukausia sairaalahoidossa, mutta luottamukseni on aukoton.

Jeesuksen Kristuksen Armossa olen turvassa ja siinä on hyvä levätä.