Olipa kerran ... kivettynyt kivi,

jolla oli "kivi sydämmellä"

Olipa kerran kanto ja kivi,

metsässä, kyljessä rinteen.

Ja niinhän siinä sitten kävi,

rupes kivi elvisteleen

pienelle kuusentaimelle

sen viereen kasvavalle:

kuuleppas sä pikkurääpäle

ei asiaa sulla tähän lähelle

oo tulla kasvamaan !

Miks vihainen oot mulle,

en pahaa tarkoita sulle.

Tuuli se minua kuljetti,

tähän siemeneni pudotti.

Mihin minä enään tästä,

olen mullassa jo itämässä.

Sinähän tässä ennen mua

oot ollut jo vuosituhansia.

Minun aikani

  kasvaa, kaatua ja maatua

 on lyhyt, vain ehkä satoja.

Pyydänkin; jäädä mun anna,

älä minusta huolta kanna !

En ole sulle kiusaksi,

yritän oikein tosissani

olla ihan harmiton.

No, mitäs tuumaat,

kuinka asianlaita on ?

Pohti kivi pienen tovin,

mietti tuota omaa eloaan.

Aina yksinäinen se kovin

oli ollut kaikkina aikoinaan.

Siks kovaksi kuin kivi,

oli tullut sydämmestään,

mutta

ikävähän kai keventyvi

jos

ystävän sattuisi löytämään.

Ratkaisu tähän ihan vieressä,

tuossa pienessä siemenessä.

Anteeksi pyysi se kauniisti,

 tulethan, jää mun viereeni,

kasva suureksi kuuseksi !

Yhteiselo heillä hyvin sujui,

vuosia kymmeniä aikaa  kului.

Oli koettu tuulta, myrskyjäkin,

usein kyllä paistoi aurinkokin.

Sitoutunut ystävyys

heidät kerran yhteen saattoi,

rakkaudeksi se siitä kasvoi.

Molemmat siihen lujasti uskoi.

Vaan luonto voimansa näytti,

päästi myrskyn valloilleen.

omankädenoikeuttako  käytti

kun katkoi kuusen

siihen rakkaansa viereen?

Nyt kanto vain

on kivellä sylissään.

Se muisto

on rakkaimmastaan,

ja ikävää

se tuntee sydämessään.

Voiko itkeä kivi, kysyn itseltäin ?

Tätä mietin täällä kävellessäin.

pm - 14

ps. Tuo näky sai mielen herkistymään talvimyrsky kaatoi ikikuusen..

Nyt on kuusi poissa, kivi itkee  ( ehkä ) vielä satoja tuhansia ... vuosia