Katson ylös, eteenpäin, toivorikkaanpaa on aina näin.

Käännän sinitaivaalle katseeni,

tuttu tie, se tuntee jo askeleeni.

Kesäpäivä on lämmin, " aistit on varpaillaan "

kuultavaa, nähtävää, jotain ne odottaa.

Aamunvirkeänä liikkuu keho, onnellinen ja hyvä olo

matkaa askeleissani. Tänään onkin se mun paras kaveri.

Pari vuotta sitten hakattu alue näytti silloin ankealta.

Tänä päivänä se näyttääkin jo paljon kauniimmalta.

Kuluneen ajan aikana ja valon myötä, luonto tehnyt on hiljakseen työtä

kaikkine pikku apulaisineen. Tuohon maatuneeseen karikkeeseen

kasvanut paljon on ihania, pinkinpunaisia horsmia.

Niissä monet perhoset, eritoten sievät sinisiivet

mettä käyvät imemässä, kesäpäivän helteessä.

Pikkulauhat, saraheinät, ne auringossa ilakoivat,

aaltoilevat ja tuulen vienossa rytmissä keinuvat.

On paljon vihreää kasvustoa, terhakkaa vadelmapensastoa.

Voimansa saavat ne maasta, muun tarvittavan taivahasta.

Jos on lämpöä, muttei kuivuutta, kasvaa hyvin vadelma.

Ei kestä se liikaa sadetta, siitä syntyykin ongelma.

Homehtuu ja mato iskee, eikä poimia niitä ilkee.

Odotettavissa on kuitenkin, marjasato mahtavin

edelliskesään verrettuna, oikein mukava.

Punaiset, makoisat kuin mansikat, on nämä ensi vadelmat.

Istuin kannon nokassa, korkealla kumpareella.

Kuuntelin ja katselin, silmäni kiinni pistin.

Elämänmakuisia hetkiä, ajattelin ja sitten kiitin.

Luojaani.

En paljosta, vaan kaikesta !

Konkreettisesti haastetta ajatellen sitten todellakin katselin ylöspäin.

Yksin pystyssä seisovaa kelopuun runkoa ylös taivaalle,

mutta äärettömyys, avaruuden sinitaivas hurmaannutti aivoni

ja minua rupesi huimaaman.

Joten tyydyin katselemaan vähän kauempaa ja kameran takaa.

Loppupääkin latvuksesta pääsi esiin.

Viimeisetkin, hauraat oksat näkyviin.