Tapahtui Horsmalahdessa

Oli talvi vuonna 1960 ja tammikuun viimeisen viikon keskiviikkoilta. Oli myös täydenkuun aika, televisiosta ei tietoakaan suurlapsisessa perheessä noihin aikoihin, mutta olihan radio. Aikuisille omansa ohjelmat ja lapsille Markussedän terveiset Jänöjussin mäenlaskun kanssa, olipa sitten kesä tai talvi niin joka kerta se ohjelmassa soitettiin. Olin silloin kymmenen vanha, siskoni parisen vuotta nuorempi. Kello läheni kahdeksaa ja aikuiset odottivat jännityksellä alkavaa radiokuunnelmaa, 6- osaista Mauri Sariolan

" Tapahtui Horsmalahdessa ".

Meidät pikkutytöt  käskettiin perähuoneeseen leikkimään vaikka varjokuvilla, joita käsillä tehdään pimeässä taskulampun valokeilassa seinälle. Se oli siihen aikaan iltaisin usein meidän leikki, hauskaa ja jännittävääkin kun samalla kerrottiin isoveljien keksimiä kauhutarinoita niiden tueksi. Toisessa huoneessa oli mummoni ja hänen iltakylään tullut ystävänsä, joka tuli usein kuuntelemaan tuota kuunnelmaa radiosta mummoni kanssa.Meille tytöille se oli kuulemma liian jännittävää, mistä asiasta olimme eri mieltä ja kapinoimmekin siitä kärkevästi, koska isoveljet sai sitä kuunnella ylämökissä vanhempieni radiosta. Siksi olimmekin usein korva tarkkana oven takana kuuntelemassa, josko jotain jännää tuosta puolen tunnin jaksosta kuulisimme. Oltiin leikitty noilla varjokuvilla jonkin aikaa, mutta sitten kyllästyimme ja siirryimme hiljaa kammarin oven taakse. Tapahtumat kuuluivatkin tällä kertaa hyvin selvästi, kiitos iltakyläilijän, jolla oli huon kuulo. Kymmenisen minuuttia ennen loppua päästiin osin juonesta kiinni, osasimme katsoa kellon mummon vekkarista, joka hehkui fosforia pimeässä. Juuri kuunnelman lopuilla avasimme oven pimeästä toiseen huoneeseen ja sitten tuli se järkyttävä loppukohtaus. Puuskuttava juna läheni alikulkutunnelia ja yhtäkkiä kuului pelottavana äkkijarrujen kirskuntaa ja sitten hiljaisuus.Meitä rupesi itkettämään, mummu torui hyväntahtoisesti kun emme pysyneet huoneessamme, mutta selitti sitten, että tämä oli vain esitys eikä todellisuudessa tapahtunut asia. Lapsenmieli niinkin vanhana ei kaikkea silti käsittänyt.

Tyynnyttyämme oli sitten edessä' se jokailtainen pissareissu pihanperälle navetan seinustalla olevaan " pikkulaan. " Ennen nukkumaanmenoa se oli tehtävä, yöllä sai sitten käydä ämpärillä. Yhdessä sinne mentiin juoksujalkaa siskon kanssa käsikädessä taskulampun valon näyttäessä valoa lumesta luodulle pihapolulle. Matkakin tuntui tosi pitkältä ja oli niin kylmäkin. Maahan katsottiin koska pelotti niin kovasti nuo kuutamon aikaan saamat kaikki varjot, jotka tuntuivat juuri tarttuvan sinuun ja ne liikkuivatkin vai tuntuiko se vain silloin siltä lapsesta. Metsästä kuului risahduksia ja naapurin koira haukkui ketä tai mitä lie, sitäkin aina arvuuteltiin. Kuka metsässä piileksii ja olihan pihapiirissä jälkien perusteella nähtävissä aina olleen kettuja ja joka yö myös uusia jäniksenkin jälkiä. Yöllä ne liikkuivat koskei niitä päivällä nähty. Lapsen mielikuvitus on niin vahva ja tunnepitoinen, että se saa aivan mahdottomat mittasuhteet ja puitteet mihin nojata.  Kylmässä vessassa oltiin kumpikin vuorollamme asioiden käsikädessä sielläkin ja fikkari näytti jalkoihin. Silmät pidimme kiinni aina, eikä edes pääsiäistipu- ja joulutonttuaiheinen paperiseinäliina, jota päivisin aina ihailimme saanut taskulampun valoa osakseen. Päivisin käydessämme emme koskaan kyllästyneet niitä katsomaan.

Pissat lirisi, sitten nopea juoksu polkua kotiin alahetekan lämpimään, oikean lampaanvillatäkin alle tuintui ihanalta. Kummallakin oli varmaan mielsessä tuo jännittävä loppukohtaus kuunnelmasta, mutta siitä ei keskusteltu paluureissullamme. Asiaa olemme muistelleet jälkeenpäin isoina tytöinä ja näin se oli olut ajatuksissamme tuo pelko vahva, ettei edes keskenämme siitä puhuttu.

Olimme juuri polun mutkassa kun pienen pihakuusen takana liikahti jotain kuunvalossa ja äkkiä polulle hyppäsi kaksi tummaa hahmoa kimeästi kiljuen. En osaa tuota hetkeä kuvailla sanoilla, voinen sen vain tuntea sisimmässäni vieläkin yhtä elävästi kuin tuon junan jarrujen kirskumisen.  No, poruhan siinä meille molemmille tuli eikä se meinannut loppua koko iltana vaikka ymmärsimmekin sen isoveljien pilailuksi. Mutta saivathan he sitten vähän isommat eikä niin hyväntahtoiset torut mummolta, joista me olimme tosi hyvillämme ja vahingoniloisia. Ei tainnut sinä viikkona pojat saada Sisu-askia mummolta.

Joitakin lapsuuden juttuja jää jurraamaan muistilokeroihin lopun elämää, nyt kylläkin jo naurattaen ja tää on ollut sellainen. Olen lukenut myöhemmin tekstiä tästä kuunnelmasta ja elänyt parikin kertaa tuon vessareissun siskoni kanssa samoissa fiiliksissä vaikkakin nyt järkeistäen sen aikaisen pelkoni turhaksi.

Leikistä " tosileikiksi " jännityksen voimalla ja kuinka ollakaan, minusta tuli tuon jälkeen pelkän jännityksen lukija. Kaikki Zorrot, Länkkärit, Korkeajännitys, Agatha Cristie kuin myös Mauri Sariolan tekstit ja elokuvat olen lukenut ja katsonut, monet useaankin kertaan.

Silti, noista iltareissuista on jälkeenpäin ollut monia hauskoja muisteloita siskon kanssa ja olihan ne reissut kesäaikana tosi kivoja valoisan aikana.

Nykyään lapsenlapseni kanssa leikimme fikkarin valossa samoja varjoleikkejä ja kerromme pulinapaarissa tarinoita, muttei ihan tällaisia ja jos sitten pissihätä yllättää, niin parin metrin päässä on lämmin vessa, ottaa sitten fikkarin mukaan tai ei,niin kuitenkaan tarvitse ei pelätä.