Nyt meet kun taivas sees, hyvä kelkkakei ja hankikanto.

Tällaisen " käskyn " isäntä mulle anto aamusella kahvituokion jälkeen.

Otinpa kelkan takaronttiin, pakkasin eväät KIPSU-koriin

ja suuntasin matkani kotijärvelle.

Kelkottelin rantoja pitkin, käväisin saarissa monissa.

Nelisen tuntia aikaani kulutin, arvatkaapa kuinka nautin.

Evästelin rakkaan saaren kupeessa, lämpimässä auringossa.

Suojassa tuulelta, joka uhitteli suurella voluumilla.

Neljän puulajin yhteispelillä, niiden kasvulla sitkeällä

ja tällä pienellä luodolla, järven itäisellä puolella

mahdollistuu pesintä vesilinnun, telkän joka vuosi tänne tullun.

Upea look julkisivullakin, maalipinta ihan trendiväreissä.

Kyllä tämmöisessä lukaalissa on hieno pesiä

" Heikot sortuu elon tiellä, " vai sortuuko ?

Mänty rantapenkalla siellä, näin tapahtuiko ?

Korkealta, kalliolta, valuu kirkkaat kyyneleet.

Luulenpa vain mutu-tuntumalta,  kallion ilosta itkeneen

Kevätauringon säteiden saattelemana pudotteli niitä rantaveteen !

Rakas saari mulle Kalliosaari on, tuttu kesät, talvet.

Suvella meno soutaen mutkaton, talvisin jalan tai kelkka paras alla on.

Evästelyssä ei kannata kiirehtiä, pitää hartaasti olla vain ja viipyillä.

Kauneinta, mitä pitkään aikaan olen nähnyt ja sen on LUONTO itse tehnyt !

Tuleentunut rannan saraikko, auringonvalossa se niin kaunis on.

Hennot varjot valkoisella hangella, sinitaivaan kuvastimessa.

Ei enempää tarvitse " tsemppiä huomiseen " kun saada tällaisen päivän itselleen.