Valosta varjoon

suru joskus matkaa tekee.

Kun aika kuluu,

surusta irti pääsee

ja ilosta valoon se tepastelee.

Ihanalta sitten tuntuu.

Ei pystynyt ymmärtämään,

- ei aina vieläkään -

hyväksymään,

että tämäkin,

se kuuluu elämään.

Hän itkenyt kyyneleitään,

iltaisin, öisin yksinään.

Mutta kerron kokemuksesta:

suru pitää sua sylissään,

tekee arvokasta esityötään.

Pitää kädestä, raivaa tietä, opastaa

vaikket sitä huomaakaan.

Ja kun vahvistut, jaksat taas,

se silloin otteensa irrottaa.

Katsoo lempeästi, valoon johdattaa.

Ja

ELÄMÄ,

se kantaa taas !

Jälkikirjoitus

Blogissani

Kristallipisaroiden laaksossa,

siellä ne ovat tallessa

niin ilon kuin surunkin kyyneleet.

Jokaikinen kristallia muistoineen.

Yhtä arvokkaina molemmat,

sijansa elämässäni saavat !