Kollaasi 249 (37/2020)
TARINA MÄNTYKIITÄJISTÄ
Kasvatin mäntykiitäjän viime syksynä löytämästäni toukasta.
Se söi hyvällä ruokahalulla ja koteloitui, talvehti sammalkarikkeessa
ja keväällä siitä kehittyi komia kiitäjäperhonen.
Kuvattuani sen kuoriutumista laitoin sen " joutsenen kaulalle " lepäämään
ja odottamaan lähtöään yökiidolle vaan kuinkas kävikään ?
Siinä on vastasyntynyt / kuoriutunut neitokainen, pumppaa ilmaa siipiinsä.
Pienestä kotelokopasta se syntyy perhonenkin.
Lämmin peitekarva sillä on.
Kauniskin se on vaikka ei väreillään koreilekaan.
Nuorikko... oottaako hääyö ?
" Joutseneni kaulalle " sen laitoin,
jotta siitä yölennolle lähtisi suureen maailmaan,
mutta niin vain yllätykseni oli suuri
kun prinssi saapui morsiotaan illan tullen kosimaan.
Mistä kaukaa se tunnistikin naaraan
ja siitähän se sitten hääyö alkoikin perinteisin tavoin.
Jälkikasvua rupesivat tekemään ...
Kymmeniä, kymmeniä vihreitä munia ilmestyi omppopuun lehtioksalle.
Siirtyivät sitten Hoikka-Hemmon otsalle jatkosuunnitelia miettimään.
Näistä munista kehittyi muutaman ajan päästä
pienenpieniä mäntykiitäjän toukkia,
jotka laitoin pihamännyn kainalo-oksalle syömään, MUTTA ?
Luonto itse puuttui peliin. Kiven reunassa oli tintin pesäpönttö
ja tintinpojat opettelivat elämän alkeita ruuankeruussa, JOTEN,
sinne ne hävisivät pikkusten suihin, hyvä asia sekin.
Jossain lentää kaksi komiaa mäntykiitäjää,
ehkä pihapiirissä tai seuraavassa lähiössä.
Hyvää matkaa ja kiitos kokemuksesta !
Kommentit