Sydänhuoneeni ikkunasta

Aamukastetta

Sydänhuoneeni ikkuna on raollaan. Sisään tulvii aamukasteesta nauttivan kielorinteen ihana kukkaistuoksu. Aurinko on " julkeasti, ujostelematta " ihan ilkosillaan ilman yhtäkään valkoista pilvenhattaraa suojanaan ja pudottelee kultalankojaan läheisen vanhan kuusimetsän oksistojen lomitse alas maahan asti pehmyelle sammalmatolle. Se aikoo kutoakin tälle päivälle kauniin ja muistorikkaan kankaan. Miten taidokkaasti se luokin satumaisen maiseman yhteistuumin valon kanssa siivilöityessään aamuisen kostean autereen lävitse. Lemmikit, nuo sievät siniset, kerallansa muutamat valkoiset ovat vallanneet niityn etulaidan tanssiesityksilleen. Aamun hienoisessa tuulessa ne keinuvat ees taas fanittaen innolla idoliaan, kevättä.

Näkymä on sielukkaan kaunis ja saa aikaan hyvänolontunteen koko olemukseeni. Haluan pysähtyä tähän hetkeen. Tahdon tuntea samalla tavoin kuin lähes 70 vuotta sitten tunsin lapsena ollessain. Tuoksutella aisteillani samoja tuoksuja, nähdä aamuauringon nousun usvaisessa kotimetsässä, joka sieltä nousee jo toista sukupolvea ja reippaasti kolmattakin lapsuusvuosieni jälkeen. Tahtoisin jäädä tähän, juuri tähän hetkeen.

Todellisuus - niin kuin aikakin - on lahjomaton ystäväpari, joka kulkee matkassasi syntymästäsi asti, halusit tai et. Ne pitävät ihmisen ruodussa ja opettavat pysymään nöyränä elämän edessä, mutta kasvattavat myös ihmistä vahvuuteen kestämään alati vaihtuvia ja erilaisia ihmiselon haasteita sen moninaisissa arjen pyörteissä.

Aika tekee tehtävänsä ja oma eletty elämä avartaa uudenlaista näkemystä asioihin. Nuorena, noviisina, kokemuksia vailla elämän karikoista oleva ihminen ei aina ymmärrä edellisen sukupolven motiiveja.  Itse koen, että hyväksymällä elämässä kaikki eteentulevat tosiasiat, hyväksyt myös itsesi sellaisena kuin olet ja ymmärrät ehkä paremmin mennyttä. Olet osana tätä maailmankaikkeutta, vaikkakin vain pienenä ja vajavaisena, mutta kuitenkin jollekin tärkeänä.

Lapsena ollessa kotipiha tuntui olevan suuri ja polkukin pitkä, joka johti sen ympärillä olevaan lähimetsikköön. Sekin aivan valtava, siltä se lapsesta ainakin tuntui. Nyt polku tuntuu lyhyeltä ja metsikön raja on vain muutaman sadan metrin päässä. Nopsaan sen kulkee vaikka askel onkin lyhentynyt elämän ehtoopuolelle käännyttäessä. Samanlainen mielikuva nousee totena ajatuksiin: nuorena elämä tuntui kestävän ajassa ikuisuuden, nyt vanhana tuntee sen olevan ajassa tosi lyhyt.

Tätä purkua sydänhuoneessani on ollut tarpeellista tehdä itseni ja jälkipolvienkin vuoksi, sen olen todennut. Tälläkin polulla on pelätty, itketty, toivottu ja paljon rakstettu. Koettu lähes kaikki ihmisluonnon tunnistamien tunteiden kirjo.

Onneksi muistot kultaantuvat ja katkeruus on saanut jo aikaisessa vaiheessa väistyä anteeksiannon tieltä. Anteeksipyytäminen on ollut tasaava osapuoli tässä sukupolvien välisessä kahden kaupassa. Paluu lapsuuden muistoihin on ihmiselle varmaan luontaista ja elämänkaaren myötä hiljaista totuttelua tulevaan.

Nämä ovat Omia h-ajatelmia ELÄMÄnkirjoistani.

Niitä on kaksi: Sydänhuoneeni ikkunasta ja Sydänhuoneeni ovella

SYDÄNHUONEENI IKKUNASTA

Avasin aamulla " sydänhuoneeni ikkunan. "

Näin aamuauringon iloisena nousevan.

Tuuli henkäili vienosti, niin lempeästi leyhytellen

ja mustarastas se koivunlatvassa laulellen

kutsui luokseen omaa armastaan,

yhteistä pesäpuuta katsomaan.

Sydän täyttyi onnen hetkistä,

kellahdin sängylle, silmäni suljin.

hyvänolon seesteistä polkua kuljin.

Mutta sitten ...

Aurinko pakeni pilvien taa,

nytkö se minut unohtaa ?

Ehkä tarvitaan " sydämmeen sadetta ",

jotta arvostaa osaisi päivää uutta

ja aamuaurinkoa nousevaa!

...........................

Sydänhuoneessani

Saavun sydänhuoneeni ovelle,

 ja istahdan sen rappusille.

Suurille, vahvoille, kivisille.

 Annan aikaa ajatuksille,

menneille, eletyille, muistoille.

Katkerille, ihanille ja rakkaille.

Kaikille, elämässäni kokemille.

Siitä koostuu ELÄMÄNKIRJANI,

Sieltä löytyy elämäni parhaat hetket,

myös surut, pettymykset ja harharetket.

Lapsuus leikkien, teininä kapinoiden.

Matka aikuisuuteen, perheen perustamiseeen.

 Työelämään käyden, siitä keski-ikään,

eläkkeelle ja nyt matkalla vanhuuteen.

Tunteiden kirjo on ollut laaja,

liekö se kuitenkin

" elämän vakio kaava. "