Aistien tuntosarvet avoinna ja ne ihanimmat asiat kesäni väreissä.

Kesä alkoi todella värikkäissä merkeissä, meidän täyden kympin tyttöjen laavureissulla tuonne Pilkuttimen nuotiopaikalle. Värikästä oli monenlaista, naurujen höystämät jutustelut, nyyttärituomiset, suolaiset ja makeat Outin keittämän nokipannukaffeen kanssa nautittuna. Ihanat värit leimusivat myös kuuman huuvan alla, joten pikkaasen siinä vatsanahkaa kuumottikin. Pieni kokkailu kodassa on aina kiva juttu. Kotiinpaluu oli pippaloiden loputtua aikas " haalean hiljainen, väritön," huomasin sen vasta myöhemmin. Palailtiin reissulta Luutasuon kautta kylille, kaikki taisivat olla koko ajan hiljaa, kun itse pulputin omiani. Kerroin noista rakkaista maisemista koko matkan ajan, sori. Taitaa olla puhekaverit vähissä. Illalla sohvalla vattanahkaa kirveli jonkin verran ja paitaa nostaessani huomasin, kuinka vatsanpeitteen " hiihtolatuni navasta rintalastan alkuun hohti punaisena kahden vesikellon kera. Niitä myötäeli vielä lukematon määrä vaaleanpunaisia tauointeja vatsan molemmin puolin. Isäntääkin pelotti, että mitä nyt. Mutta kaikkihan tietää tään ihmeaineen, joka löytyy joka kodista. Bepanthenia vain kaipaisivat lohdukseen nämä ohimenevät tatskat ja parin päivän mentyä kaikki oli oolrait. Ei enempää siitä väristä, mutta kivaa oli Teidän kanssanne.

Seuraava värini on harmaa, sen positiivisessa muodossa. Miten ihana oli herätä alkukesän aamun huhuiluun. Avatessani sälekaihtimen pihatammen oksalla kihersi kaulaillen kaksi rakastunutta, niin rakasta kotipihan lintua. Sepelkyyhkypari se taas tuli katsastamaan jo kolmatta kesää turvallista pesäpuutaaan, Nyytin ja Ruskan tiheää lymykuusta, jonka alla on koirujen syvään kaivama, viileä maakuoppa. Yhteiselo näiden välillä on aina sujunut hyvässä hengessä. Pesä siihen entrattiin pienin uusin risuoksin tänäkin kesänä. Pihaelämä oli ihanaa aikaa, metrin päässä kävivät juomassa piha-altaalla, lensivät vuoroin ruoan kanssa, hautoivat vuorotellen kasvattaessaan kahta poikastaan. Mailmalle ne selvisivät harakoiden ja varisten vaaniessa ja pesäryöstöä suunnitellen. Vahtipoliisina toimin itekin ja kuka milloinkin pihalla oleili. SOHVI-siilikin ja toinen tuolla yläaltaan männyn katveessa oleileva jättivät talvipesänsä, jälkeen jäi vain hyvin maatut montut. Löysivät ehkä paremmin toimivan pitopalvelun. Pari kertaa näin Sohvin ja kyllä se minut tunsi. Kipin kapin juoksi luokseni koiranmakkaralle, mutta häipyi omlle teilleen sitten parin viikon kuluttua. Toivottavasti sillä on kaikki hyvin.

Pitäydyn näissä luonnon väreissä, niissä myös muut aistit ovat rinnallakulkijoina. Tuulikilta jäi autooni laavureissulta kesälakki, jonka sain palauttaa ihan kotio asti. Ihana reissu tuokin, jonka päätteeksi aioin mennä kuvaamaan pikkujuttuja hakattuun ryteikköön kotimatkan varrella. Kuinka ollakaan, suurien kantojen kupeessa loisti tummanpunaisia, tuoksullaan jo luokseen kutsuvia, suuria metsämansikoita. Olin innoissani näkymästä, napsin niitä suuhuni, mutta mukanani ei ollutkaan mitään kiinteää astiaa, johon niitä olisin poiminut. Keräsin niitä muovipussiin litran verran, siellähän ne mehustuivat, mutta mansikkamaito oli ihanaa ja letut saivat makoisan makulisän. Jokainen tietää, miltä metsämansikka maistuu, eikö totta ! Sittemmin palasin paikalle pari kertaa ja pakkaseen laitoin kolme ja puoli litraa ihan todistetusti. En kehuakseni vaan siksi, etten metsämansikoita muista keränneeni sitten kuin viitisen vuotta metsänvartijan mullikkahaasta Luutasuolta ja aiemmin vain lapsuuden ojanpenkoilta.

Keltaisen värin löysin kotisuoltani, jonne pikkusiskoni on vienyt minua vuosien varrella monta kertaa. Vaan kuumana kesäpäivänä en siellä jaksanut tuntia enempää, silti kotiinpalatessani matkassa oli suuri sanko täynnä keltaista lakkaa. Ihana pikkusiskoni. Värit muuttuivat kesän edetessä siniseen mustikkaan, jota poimin itsekseni, omien ajatusteni seurassa vaikeakulkuisessa rinteessä. Paljon keräsin ja vieläkin tätä kirjoittaessani niitä löytyy runsaasti jo lehdettömissä varvuissa, joskin maku on vetisen mauton.

Sitten väri vaihtui uudestaan vaaleanpunaiseen ja ihanaan marjaretkeen kotini pihapiiriin, jossa suuri hakkuualue antoi ensimmäisen mahtavan satonsa meille ja niin monille muillekin. Helteisenä päivänä yksi risti kaks koluttiin ryteikössä poimien vatukoita alaoksilta, uuden, meitä korkeamman kasvuston peitossa. Vaikka emme toisiamme nähneet, suumme ei kuitenkaan ollut tulpattuna. Siinä olikin sellainen terapiareissu, josta sai voimia sankojen täyttyessä. Juotava oli välillä kylläkin pystyssä pysyäkseen. Iltapäivällä sitten raahauduttiin autolle pikkasen väsyneinä ja lähdettiin kotimatkalle ihan toista kautta, hiekkatietä mummolani ohitse. Poikettiin evästämään vanhan, asumattoman, villiintyneen pihapiirin suojaan mummolani viileille kivirappusille. Kyllä oli tarpeen suolainen välipala, samalla kerroin lapsuusmuistojani kerroista tällä paikalla käydessäni. Ihmeteltiin -66 vuonna istutettua tuijaa, jolla korkeutta mitattuna yli kymmenen metriä. Ikinä en ole niin suurta tuijaa nähnyt. Vielä korkeammiksi ulottuivat kaksi terhosta kasvatettua tammea, jotka tätini on kauan sitten sinne multaan peitonnut. Muistoja puolin ja toisin, välillä silmät kostuen ja vastineeksi sitten hersyvät naurut. Haikeuttakin oli saatteena, mutta ihana, niin voimauttava oli tuo tuokio.
Ensi vuonna siellä kotikonnuilla on vielä mahtavammat apajat vattuja jos luonto on suosiollinen. Kiitos taas pikkusiskolleni, joka meidät ja monet muutkin sinne opasti. Monille on riittänyt iloa kerätä eikä lähteä etsimään marjapaikkoja hakuammuntana. Ja sinne me mennään taas ensi kesänäkin !

No, palataan keltaiseen väriin. Kanttarellit, anopin sanonta, " voisienet ", on aina minulla kesän väri, milloin enemmän, milloin vähemmän. Siinä sivussa kaiketi muutkin sienet, joita tänä kesänä ei näkynytkään pilvin pimein. Yhtä ainutta kärpässientäkään en ole tavannut metsässä kulkiessani.Tarpeeksi itselle ja iloksi muillekin pitkän kuivuusjakson jälkeen silti eksyi sienikoriin näitäkin kanttiksien lisäksi.

Talven jälkeen odotetuin ja yllätyksellinen väri on ollut sini-musta. Monelta taholta arvelut on ollut, " menetetty tapaus. "Syreenikiitäjän loisittu toukka, josta ei koskaan pitänyt tulla perhosta, mutta toisin kävi. Syötin sitä ja se koteloitui talvehtimaan karikkeessa pieneen karkkilaatikkoon. Keväällä tutkailin, onko hengissä, oli tosi terhakkana. Siitä sitten eräänä aamuna sukeitui ihana, siipiään pumppaava kiitäjä. Ilon tunne oli railakas. ELÄMÄ on joskus haastavassakin tapauksessa armollinen. Toiveissa on vielä punaiset puolukat ja kirpeät karpalot. Niitä en lähde poimimaan itse, tiedän kuitenkin, että niitä ilmaantuu kun aika on.

Kuvat syreenikiitäjästä löytyvät face-seinältäni tänään sinne laitettuna.  Elokuun päivät tulivat täyteen ja sitten oltiinkin jo syyskuussa, joten Kesäni värit-otsakkeen alla oleva aihe on käsitelty siltä osin eikä muusta sen enempää.

Yhteenvetona kaikelle kesän väreinä on ajatus, joka ohjaa elämääni suurelta osin. ELÄMÄN väripaletilta löytyy kaikki värit, joskus on elettevä niitäkin värejä, joista ei tykkää. Niin se vain on ! Vahvin väri oli ylivoimaisesti tarinassani vaaleanpunainen, kiva reissu kotimaisemiin. Sinne ryteikköön jäi paljon turhaa olalla  kannettua. Kun silmistä virtaa sinne säilötyt suolaiset kyyneleet ja sen jälkeen irtoaa huulilta hymy ja hersyvä nauru, on ihminen ihan kuin uusi. Siinä on sellainen sydäntähoitava terapiaresepti meille jokaiselle. Ystävä on ystävä joka tilanteessa, kiitos siitä hänelle !