Jo aikasin illansuussa, liikkuu heinät peltopusikossa

ja suunnalta takaa kasvimaan, joku piikikäs sieltäkin taapertaa.

Ruokakupille ison kiven juureen. Sinne osaavat ne osoitteen.

Siilit tuntevat ääneni, haistelevat ensin sääreni

ja sitten syömään vasta.  SILTI; en uskalla näyttää niille paljasta varvasta.

Vesikuppiin ne ei jaloillaan astu , ruokakuppiin usein kyllä ahtautuu.

Syytä moiseen en tiedä vai eikö kaveriaan siinä siedä ?

Vesikuppi on laakea eikä se voi ainanakaan kaatua.

Sen verran on painoa sillä ja siinä aina raikasta vettä !

Elo ei aina sopuisaa kun jaossa on ruokaa

vain pari lautasellista. Pitää olla ajoissa ja oikealla ajalla.

Viisikin näitä on yhtä aikaa, emoja, isiä, siskoja, veikkaa.

Jospa vielä näkisi pikkuisia, niitä pallero-siilinpoikia.

Saapa nähdä kun kesä etenee !