Sieniveitsi, se on tärkeä kun metsässä sieniä keräilee.

Mutta aina sitä ei kerkeä, kun kiintoisia juttuja kuvailee ???

Huomata nimittäin, mihin sieniveitsensä pudottelee.

Vasta kotiotullessa kun koppaansa katsoo, näkeekin, ei veistäni siellä oo.

Pieni paniikki hetken aikaa, sitten muistelo retkestä alkaa.

Siinä paikkaa vielä oli matkassa kun löysin kanttarellei ja katkoin niiden jalkoja.

 Veitsi oli varmasti kädessäni velä silloin. No, mutta sitten herää kysymys, milloin ?

Enää en muuta muistakaan kun näin kauniin limasienen, ihan pienen

ja sitä aloin kuvaamaan. Veitseni kai pudotin

jäi se siihen odottamaan - päivään seuraavaan.

Jatkon matkaa alas rinnettä, ilman mitään kiirettä.

Kuvaamisessa on se hyvä puoli itselleni, että voin sillä toistaa reissuni.

Metsätielle palasin takaisin ja tätä pantterikärpässientä kuvasin.

Kai sen veitsenikin siihen sitten pudotin ! Illalla kamerastani reissuani tutkin

ja aamulla paikalle autolla ajelin. Metsään kameratutkani kanssa suunnistin.

Juuri  tuossa se oli, nyt muistin sen, tuon kuvaamani kärpässienen.

Ja seurassa sen joku kiilsi, aamuauringosta suorastaan nautti.

Nimelläni varustettu, lahjaksi saatu, oma sieniveitseni.

En ilosta itkenyt, en polulla hyppinyt, mutta iloiseksi tulin ja onnellinen olin.

Veitseni laitoin tuppeen ja korin alimmaiseksi talteen.

Tilalle otin käteeni kertakäyttöisen, veitsen valkoisen ja muovisen.

Sillä ihan hyvin pärjää, kun sieniä vain eteen sattuessa kerää.

Sientenkeruu on isännän hommaa, emäntä muuta metsässä tuunaa.

Reippaana jatkoin syvälle metsään, ei siellä näkynyt muita ketään.

Rinteeseen kipusin kuin silloin ennen, jo ainakin kymmenisen vuotta sitten.

Mitä näkivätkään silmäni mun, sammalissa " sienipellon istutetun. "

Hyvin toimikin veitseni tää, kyllä se metsäreissuillenikin kamuksi jää.

Suuri muovikassillinen torvareita, ihanan suuria, puhtaita noita.

Jalkuset katkoin jo metsässä, ei hommaa niin paljon enää edessä

kotona kuin hakaisu ja kuivatus. Niin, ja maukkaan sienikeiton valmistus.