DSC06666.jpg

Tuttu kylätie, usein sinne ja sen ohi matka vie.

"Kytäjän ulkomaille", kylätielle ja siitä keskustaan Hyvinkäälle.

Koivukujan suora kirkolta kartanon tienhaaraan.

Joki halkoo peltomaisemaa, " vanha herrat , nuo seniorikoivut "ovat jo manan majoilla ja avaruutta  ja valoa on maisemaa katsoessa

DSC08640.jpg

itään

DSC08644.jpg

sekä länteen.

Kaatuneiden tilalle ei uusia ole istutettu, paitsi kartanoon johtavalle yksityistielle risteyksestä eteenpäin.

Pysähdyn matkallani moniin tuttuihin paikkoihin ja uppoudun näkymässä lapsuuteni muistikuviin.Törölän mäeltä katselen kotirantaani, huomaten kaiken muuttuneen vuosien mennen. Ristikiven kaupalta juostiin pienen metsän poikki peltopolulle ja siitä kotijärvelle kohti ekaa rantaa, sotkematta ja tallaamatta viljapeltoa. Muistan vieläkin alitajunnassani mesiarvojen vahvan tuoksun. koko suuri ojanpenkka oli molemmin puolin niitä valtolemaan. Oli siinä varmaankin ääntä kun monipäinen kakaralauma kirmasi lempirantaansa isommat edellä ja me pienimmät perässä kitisten. Isot pojat ei odottaneet pienempiä ja se tuotti monesti porua jälkijunaan jääneissä. Usein pojilla oli myös onkivavat matkassa ja sillipurkissa saunantakaa kaivettuja kastikoita ja pikkulieroja.

Rannassa meillä oli monenlaista leikkiä, joskus vaarallisiakin. Tuolloin järvessä oli suuria tukkilauttoja, joiden poikkitukeilla pojat onkivat tukkien välistä ahvenoita. Pieniähän nuo olivat, kotiin ne silti aina ylpeänä vietiin, saatiinpa joskus joku isompikin kala, muttei ihan vonkaleita. Haarariippaan ne allekkain laitettiin, isommasta pienempään. Kyllä äiti aina kiitteli, vaikka usein nuo kyllä joutuivat kanojen ruuaksi, hyötykäyttöön kuitenkin tälläkin tavalla.

" Eka ranta " oli matala ja hiekkapohjainen, jossa pientenkin oli kiva polskutella. Uimapukuja meillä tytöillä ei ollut, vain äidin ompelemia fanellisia pikkuhousuja tai kummitädiltä  joulu- tai synttäriajaksi saadun Hyvon-kerraston ylisuuret punaraitaiset lähes polviin ulottuvat pöksyt. Pojat niitä aina ilkkuen naureskelivat. Kun oikeasti uimaan halusi, piti kävellä pitemmälle ja silloin mutaiseksi muuttunut, pehmeä humusmönjä tuntui ilkeältä jalkapohjissa. Äidin varoituksista huolimatta isommat pojat uivat tukkipuomille, toisinaan juoksivat sinne tukkilauttaa pitkin pudoten joskus tukkien väliin. Lautan uloimmalla kehällä jalat eivät enää pohjaa tavoittaneet. Onneksi noin vaarallisista leikeistä selvittiin aina pintanaarmuilla ja mustelmilla eikä äidille kerrottu kaikkea, mitä järvellä tapahtui. Luoja se lapsiaan varjelee, näin sitä ajattelee vanhempana näitä lapsuuden leikkejä, joissa lapsi itse ei tunnista vaaraa.

Kaikenlaista muutakin mukavaa rannassa tehtiin. Kiivettiin veteen kallistuneelle suurelle puulle ja usein tapasimme rantakäärmeen uivan meitä pelkäämättä lähellä rantaa. Oikein odotettiin näkevämme sen, kesyksi tuo kai oli tullut kun joka päivä noita lapsia rannassa temmelsi vesileikeissään.

Yksi hauskimmista, joskin myös inhottavimmista jutuista oli kahlata kohti Sipilän rantaa kaislikkoon ja katkoa sieltä suuri tuppo niitä kaislanvarsia uimakellukkeeksi. Ranta oli kauttaaltaan vettyneen ja humustuneen liejun peitossa eikä sinne päässyt uimalla. Takaisintulo kauempana rannasta sujui uimalla kaislalyhteen kanssa ja korvasi sen hakumatkan kyllä riemullisesti.

Muissakin rannoissa käytiin uimareissuilla. " Aukee " ranta oli myös mukava hiekkaranta, mutta sinne oli matkaa, toinen oli Kaalimaannokka, kivinen ranta, jossa ei ollut kivaa, jos ei osannut uida. Kuuluisaksi tuo ranta sittemmin tuli tuolla -72 tapahtunella murhenäytelmällä. Sipilän rannassa oli suuri kivi järvelle päin, johon isompana aina uitiin.

Kyllä nuo kotijärven rannat tuli tutuiksi kaikilta osin ja niihin on jäänyt monet askeljäljet. Järven toinen puolikin on katsastettu monin uimareissuin, varsinkin vanhempana. Nyt on rannat suurimmaksi osin vailla polkuja, asutus ja asfaltti on vallannut pellot ja golf-pallon voit saada otsaasi vihaisten katseiden kera, jos erehdyt liian lähellä viheriötä. Kartanorakennus on ränsistynyt rampa ja maan manoille menevä muinaisjäännös. Viimeiset vuosikymmenet on piirtäneet uudenaisen logon kotijärveni maisemaan ja lapsuuden uimarantaan.

Tätä näkyä pysähdyn aina katsemaan Törölänmäelle matkatessani lapsuuskotiini  tai ohi kotijärveni Hyvinkäälle.  TÖRÖLÄ on maamerkkinä suuri betoninen erikoisuus jo 60-luvulta  maalaismaisemaan rakennettuna kerrostalona ja ollut joskus täynnä elämää, mutta nyt tyhjä kuvatus, jonka elämä jo vuosikymmeniä sitten on julistettu eläkkeellejääväksi ilman kait yhtäkään ystävää vierelleen. Elämänvirran matkasssa kaikki muuttuu ja aikaansa mukautuu. Järvikin, se ruohottuu, rannat näyttäytyy käyttötarkoituksen mukaan. Taakse poistuu vasemmalle menneitten vuosien historia, joka sekin hämärtyy seuraavien sukupolvien taas uusien innovaatisten ideoiden myötä.

Niin se vain on !