Rannalle joku saapui, nuotiolle istahti,

otti puukon ja kaarnalaivan veisteli.

Mitä mietiskeli veistellessään hän ?

Surujako

kun jätti kaarnalaivan tähän

viereen varjojen, mustien kuvajaisten.

Ei tiedä murheista toinen toisen ?

Katselin kauan aaltojenliikettä,

mietin itseäni ja elämää tätä.

On aika pysähtyä, rantautua satamaan,

 aika lähteä aavalle taas seilaamaan.

Niinpä matkaan laivan laitoin

ja mielessäni eväiksi sille toivoin:

purjehdi kevein, iloisin mielin

aavalle kauas, valoa päin !

Pois polkua rannan kävelin

ja sydämmessäni tiesin:

valo ja varjo ne käsikkäin,

joskus kulkevat hetken.

Silloin

kun ihminen sisimpäänsä

joskus joutuu tekemään

tarpeellisen etsintäretken.