Hallattaren ja Pakkas-Ukon rakkaustarina

DSC08137.jpg

Illantullen tuulen tyyntyessä iltayön ensimmäisinä tunteina Hallatar kulkee rantapolulla ja aloittaa kevyin askelin tanssahtelunsa. Viimetalviset askelkuviot ovat vielä muistissa, mutta joka kesän jälkeen ensitanssi aina sitä vähän jännittää. Yönmustalla taivaalla loistavat tuhannet kirkkaat tähdet. Ne välkehtivät iloisesti hurraten Hallattaren saapumista ja katselevat ihastellen sen hennonherkkää tanssia. Joku tähtikin jopa lähti lentoon toivoen pääsevänsä mukaan sen iloitteluun.

DSC08093.jpg

Hallattaren kylmänraikas henkäys käy ylitse usvaisen rantaniityn ja koko lähitienoon suolammen ympärillä. Se hyväilee hellästi huurustaen rannan saraikkoa, keinuttaen sitä vielä hetken ennen talviunille laittoa. Silittelee lempeän rauhoittavasti värikkäitä ja osin jo rypistyneitä hillan lehtiä. Viipyilee hetken vaivaiskoivun pienillä herttalehdillä  ja supattelee kanerville, mustikanvarvuille ja suopursuille, kuinka mukavaa niiden olisi päästä talvilepoon. Kesän ne ovat kukkineet kauniisti, tuoksuneet ihanasti ja antaneet monelle ihmiselle makuelämyksiä vielä talvenkin varaksi asti.

DSC08140.jpg

Hallatar on hyväntahdon keiju. Vaikka sillä onkin kylmänjäinen ulkokuori niin sen sydän sykkii pelkästään lämmintä hyvyyttä ja kauniisti se saa kaiken kimaltelemaan pienellä sipaisulla sellaiseen talvenkestävään uneen, jossa kesän kukilla ja muilla luonnossa kasvavilla on hyvä olla. Unessaan ne keräävät uutta voimaa ja intoa kasvaakseen ja kukoistaakseen yhä kauniimmin seuraavana kesänä. Silmuissa kasvaa uusi elämä kuin pienessä, untuvapehmusteisessa kuurankukilla koristellussa korulippaassa. Talvinen kimallekuori suojaa niitäkin omalla tavallaan. Tänään noita Hallattaren huiskuttamia, hohtavia, huikaisevankirkkaita pieniä timantteja kiiltelee Kuu-Ukon ja taivaankannen tähtien valossa kaikkialla rannan kasvustossa.

Kuu-ukko viimeisellä neljänneksellään katselee alas Hallatar-neitoa tietäen jo entuudestaan, että tänään se näkee taas kertauksen jokavuotisesta rakkaustarinasta. Niin on käynyt joka vuosi niin kauan kuin se jaksaa muistaa. Kauan se jaksaakin, ehkei ihan aikojen alusta, mutta aina tätä tarinaa on ihanaa katsoa uudestaan. Hallatar hyräilee hiljaa itsekseen sille tuttua laulua, jonka se oppi pienenä ollessaan. Jo silloin kun ensimmäinen hallaa ennustava kylmä yö oli tuloillaan.

Hallattarella oli paljon ystäviä metsänlaidalla ja niiden kanssa aina ollut niin kovin hauskaa. Se rakasti kaikkia ja kaikkea ympärillään olevaa ja kaikki rakastivat sitä. Kuitenkin se sydämessään tunsi jonkinlaista haikeansuloista kaipuuta ihan ikiomasta ystävästä, joka elelisi sen kanssa koko pitkän talven. Sydän tiesi sen, jotakin vielä kuitenkin puuttui.                                                                                                                                

Samanlaista tunnnetta koki myöskin toisaalla toinen, yksinäinen hänkin. Sen tunteen siivittämänä pohjoisen hyytävän myrskytuulen matkassa Pakkas-Ukko puhaltelee paikalle jäänkiiltävissä saappaissa vakain askelin. Ei se ole mikään ukko, vaikka nimi onkin tuollainen, vaan nuori jäntevä, jäinen Kuuranprinssi. Ystäväkseen, armaakseen se halajaa Hallatarta. Ihastui siihen jo ensimmäisenä lokakuun hallayönä, mutta silloin ei vielä uskaltautunut näyttätyä. Ujo kun se vähän on, mutta nyt tänään, tänä yönä se oli päättänyt tavata Hallatar-neitosen ja valloittaa sen itselleen ihan omaksi armaakseen.

Se huomaa Hallattaren tanssivan kanervien ja suopursujen yllä rannan läheisyydessä. Kuinka kaunis ja sydäntä lämmittävä onkaan tuo näky, se huomaa ajattelevansa ja kuvittelee jo hetken kuinka ihanaa olisi pitää tuota suloisuutta syleilyssä. Haltioituneena se yhä seuraa keiju-tytön esitystä kunnes Hallatar nähdessään Pakkas-Ukon lopettaa tanssinsa, hymyilee vienosti ja niiaa kauniisti. Tuosta minä pidin, sanoo Pakkas-Ukko ja Hallatar kysyy arasti:  mistä siihen tulla tupsahdit, ystäväiseni ?

Kesälomalla koko kesän oon ollut ja nyt muutaman päivän ajan ottanut pieniä päivätorkkuja, joskus nukkunut läpi yönkin kun on vielä noita lämpöasteita päivällä ja vielä  yölläkin, vastaa Pakka-Ukko ja jatkaa: nyt vasta heräsin ja tänne kiiruhdin tietäen löytäväni sinut täältä.Tanssiasi tulin katsomaan ja ihastelemaan. Saanko luvan, tahtoisitko tanssia, minä haluaisin tanssia kanssasi ja pitää sinua lähelläni aina aamun auringonnousuun asti täällä rantamaisemissa !

  Oi, sepä olisikin ihanaa, huudahtaa Hallatar  ja antaa pikkuisen, ujon huiskusuukon Pakkas-Ukon poskelle!  Lammen pienet rantalaineet alkoivat hyräillä heliseviä kristallivalssin säveliä. Se on herkänheleä rakkauslaulu ja silloin Pakkas-Ukko nosti Hallattaren voimakkaille käsivarsilleen vieden sen tunteikkaaseen keinuvalssiin.

Ne tanssivat ja tanssivat koko yön. Piipahtivat jokaisessa rannan kasvissa. Kumartelivat käkkärämännyille ja pyörähtelivät rahkasammaleiden päällä. Taivuttelivat vaivaiskoivujen yllä ja lähettivät suukkoja rantavedessä kelluville lumpeenlehdille. Jokaiselle Hallatar sipaisi hellästi jäistä timantinkirkasta kristallihiekkaa ja Pakkas-Ukko peitteli ne paksummalla jäisellä peitteellä unten maailmaan sinisen sinisille jääkunnaille. Valssin loppusävelien soidessa lammen pikkulaineetkin olivat valmiita Nukkumatin matkaan ja loppuhyräilyn myötä Hallatar kiteytti ne pieneen lasinkirkkaaseen riitteseen rantapenkan rahkasammaleen juurelle.

Hallatar ja Pakkas-Ukko olivat ensirakkauden lumoissa suukotellen ja syleillen koko ajan toisiaan. Tähtitaivas kirkastui aamuyön tunteja kohti vieläkin kirkkaammaksi ja taaskin muutama tähdenlento todisti näitä herkkiä hetkiä lammella. Kuu-ukkoa alkoi jo väsyttää ja se matkasi metsän taa, sekin Nukkumatin maille jättäen taakseen valkohuuruisen maiseman, mutta hymyili vielä hyväksyvästi Hallattarelle ja Pakkas-Ukolle kuin siunaten heidän rakkautensa ja sen onnen, joka kimaltaen loisti kaikkialla yön tähtitaivaan valossa.

Aamuvirkku aurinkoinen paistatteli ensisäteitään kuulakkaan kirpakkana lokakuun aamuna lammen itäisestä poukamasta. Se nousi pilvettömälle taivaalle ja tervehti rakastavaisia lämpöisillä säteillään. Ei sulattanut kuurankukkia vaan nousi korkeammalle ja yhä korkeammalle kutsuen sitten pienet valkoiset pilvityttöset ja pilvenpojat kirmaamaan siniselle taivaalle. Pakkasta oli viitisen astetta ja maassa ihana valkea kuura.

Pakkas-Ukko ja Hallatar viipyivät rannalla koko pitkän talven aina huhtikuulle asti lähes kokopäiväisesti. Senjälkeen kävivät vielä yöretkillä joskus jopa kesäkuun alussakin. Pitivät kuurankukkabileitään keskiyöllä tähtikirkkaan taivaan alla tanssien kuin ennenkin, useinmiten aamuun asti. Joskus olivat kovemmalla pakkassäällä vähän riehakkaampiakin paukutellen kipakasti näillä tienoilla.  Usein mukaan innostuivat taivaalta putoilevat tuhannet toinen toistaan kauniimmat lumihiutaleet, joita rakastavaiset kutsuivat mukaan pakkaskarkeloihinsa. Lumihiutaleista se oli kunnianosoitus heille ja kovin hauskaakin niillä aina oli.

Keväällä aurinko kuitenkin sovitusti otti pitkän päivystysvuoron lämpöisemmällä otteella. Hallatar ja Pakkas-Ukko päättivät silloin nukkua oikein kunnon pitkät kesäpäiväunet, ihan pitkälle seuraavaan syksyyn saakka. Aurinkoinen sen sitten päättäisi, milloin niiden olisi aika ruveta heräämään. Ne lähtivät häämatkalle jonnekin, sitä ei tiedä kukaan, minne. Ehkä sinne, missä nähdään sinisensinisiä unia, jossa kaikille riittää rakkautta  eikä kukaan ole yksinäinen.

Rantamaisemissa oli koko talven harmoniaa ja kaunista valkeutta jokaisen meidän katseltavaksi ja nautittavaksi. Ja jos kuljet oikein herkillä aisteilla täällä, saatat nähdä Hallattaren tanssivan Pakkas-Ukon kanssa iloisesti jossakin tupasvillapehkon päällä.

 

Lokakuussa 2014 Luutalammin rantapolkua astellessa syntynyt tarina