Pienet timantit

Vieno tuuli hengailee kotipellon takaisessa, sateenraikastamassa nuoressa koivikossa. Juuripuhjenneilla koivun pienillä lehdillä istuvat vesipisarat laskettelevat pyllymäkeä alas ojanpientareella kasvavien kielojen syliin. Aurinko on tullut esiin piilostaan pilvenpojan takaa vähän ujostellen, ja sen ensisäteet osuvat puiden lehvistössä oleviin sadepisaroihin. Koko koivikko pisaroineen on täynnä pieniä timantteja, jotka taittavat valoa oksiston huojuessa hiljaa tuulessa. Se on häkellyttävä, mieltä ja silmiä mykistävä näky, jota en ole aikaisemmin kokenut tai ehkä vain en ole huomannut jäädä sellaista katsomaan. Askellan tuttua pellonreunaa, jota joskus, yli kuusikymmentä vuotta sitten juoksin paljon pienemmillä, mutta nopeimmilla askeleilla jalassani rikkinäiset ja aivan liian suuret velipojan pieneksijääneet kumitossut. Meno jaloilla oli paljon kepeämpää silloin eikä lasta haitanneet nyt nämä vanhana niveliä nakertavat kiusankappaleet, nivelrikkolaiset.

Kielot kasvavat edelleen samalla paikalla, niiden kasvusto on jopa levinnyt paljon suuremmalle alueelle. Lapsena kiviseltä pellolta kerättiin kivet käsin pois ja ne viskattiin pellonreunalle ojanpenkan toiselle puolelle. Koivikon maatuvat lehdet ovat antaneet oivan mahdollisuuden kielojen leviämiseen kivikon päälle ja kielon juuristo on sen todella käyttänyt hyväkseen näiden menneiden vuosikymmenten aikana.

Eihän nuo nykyiset koivut olleet niitä lapsuusajan koivuja, mutta silloinkin ne olivat samankokoisia nuorikoita kuin nytkin. Jo melkein lahoutuneet kannot kertovat kuitenkin kulkijalla, että on paikalla kasvanut joskus isojakin puita. Ne ovat niitä lapsuuden koivuja, nekin kaadettu vuosia sitten ja palaneet jo tuhkaksi lämmittäen saunaa tai vain padallisen vettä nykyisen emännän pyykkäämistarkoitukseen. Tupakin niillä on saatu lämpimäksi. Mutta varmaankin tämä koivikko on sen siemenistä noussut kuin Feniks-lintuna kukoistukseensa, sen ikäiseltä tämä kyllä nyt näyttää. 

Päätän astua ojan yli metsän puolelle. Ojassa on jonkinverran vettä, mutta jalassani on kumisaappat, joten ei tässä ole kastumisen vaaraa. Aikanaan metsän puolella tässä oli piikkilanka-aita, joka silloin oli tavanomaisessa käytössä laidunten aitauksissa ja meidän Jekku-hevonen käyskenteli tässä kotipihan lähistön aitauksessa. Se ei leikkejämme häirinnyt vaikka usein tulikin paikalle tutkimaan, mitä puuhaamme. Tottunut se oli meihin, ihana Jekkumme.

Haluan nähdä, miltä näyttää lapsuuden leikkimetsä, jossa aina oli hauskaa pikkusiskon ja naapurin lapsien kanssa. Ja pikkusiskon ja minun leikkikivet lähteellä haluaisin katsastaa, ovatko vielä paikallaan. Vaikka joskus tulinkin itku kurkussa sieltä kotiin, sinne palattiin aina samojen kavereiden kanssa leikkimään. Lasten pikkuriidat olivat harmittomia, vaikkakin ne itkettivät usein minua. Olin ainoa tyttö isossa poikaporukassa, silloin kun siskoni oli vielä pieni eikä saanut olla mukanani. Joskus pojat olivat aika raisuja leikeissään ja teetättivät minulla jos jotakin. Mutta kaikesta huolimatta he olivat sitten taas tosi kilttejä ja sain olla mukana monessa jännittävässä jutussa. Muistelen näitä juttuja kävellessäni, en entistä haikaillen, mutta herkistyneenä. Menneen hyväksyminen kiitollisena muistoista on ihana asia. Vanha fraasi "muistot kultautuu ", pitää paikkansa vai onko se vain eri näkökulma tarkastella asiaa kun elämän aikajanalla ollaan lähempänä loppupäätä ?

Täällä metsä on osin leppäistä ja tuomi-pihlajavoittoista, mutta muutama kuusikin sieltä löytyy. Nekään ei ole kovin vanhoja. Tiesin tullessani, että kuuset, joissa oli usein oravanpesä ja harakan- ja variksenpesiäkin, ovat jo manan majoilla, mutta muistan hyvin niiden sijainnin tässä metsätilkussa. Kiipeiltiin kaikki puut ja hävitettiin variksen- ja harakanpesät, niin en enää tekisi. Kerran harakanpesästä löytyi pieni lusikka ja monesti saippuanpaloja. Niitä varislinnut varastelivat saunanpihalle jääneistä tiskiastioista. Saippuaa valmistettiin saunanpadassa sianrasvasta ja se oli niinsanottua kapulasaippuaa, en tiedä miksi sitä niin kutsuttiin. Saunassa äidin pestessä meitä se ikävästi kolkutti laihan lapsen kylkiluita eikä tuntunut yhtään kivalta. Eipä silloin muuta käytetty ainakaan meillä, paitsi mäntysuopaa hiustenpesuun.

Oravat saivat olla rauhassa ja niillä olikin aina useita pesiä meidän metsikössä. Nekin tottuivat pihan ääniin ja tohinaan eikä edes meidän musta Musti-koira niitä häirinnyt läsnäolollaan. Musti olikin aina mukana leikkiessämme metsässä. Touhusi kerallamme omia touhujaan, kävi välillä paikalla ja lipaisi kasvoja jatkaen omia tutkimuksiaan maastossa. Lapsena metsä näytti niin suurelta, mutta nyt, kuin olisi murto-osa siitä. Aikuisena nähtynä se tuntuu todella pieneltä. Me lapset oltiin aina äidin huutoetäisyydellä, joka sekin kertoo metsän koosta jotakin.

Lapsena ei ollut paljon leluja, joten leikit keksittiin itse ja niin myös leikkivälineetkin. Metsästä ja luonnosta löytyi useinmiten se leikkipaikka. Kaikki aika päivisin oltiin tantereella, milloin ei oltu jossakin kodin töissä tai peltotöissä pikkuapulaisina.  Nappulapoikana heinänteossa, ojanpientareita haravoimassa, kahvikoppaa talkooväelle viemässä, juurikasmaalla, paimenessa tai vain navetalla äidin apuna. Jousipyssyt ja ritsat pojat tekivät itse ja niillä leikki oli joskus tosi vaarallista näin jälkeenpäin ajateltuna. Onneksi mitään pahempaa haaveria ei koskaan sattunut. Käpylehmät ja lampaat laiduntivat sitten pienemmissä aitauksissa, joita rakenneltiin monen monia, pieniä ja oikein suuriakin. Possulakin meillä oli lähteen alakivikossa. Oksista koottiin aitaristikko tikuttaen ne maahan ja oksanhankaan asetettiin pieni risuriuku niin kuin oli tapana veräjissäkin laittaa. Leikkikivet lähteen lähellä ovat nekin vielä paikallaan.

Muutos tuosta kaikesta tähän hetkeen on käynyt päivien myötä eläen kuin huomaamatta ajan kulkua siinä rinnalla. 

Tunteiden kirjo matkalla on pitkä luettelo. Vasta nyt uudelleen kotipaikalla käyneenä ja muistoja kerraten huomaa, miten koko elämä näyttää loppupeleissä kaiken niin pienenä, tiivistettynä, mutta myös hyvin kauniina. Muutosta on tapahtunut kokemuksien kautta, " hiljalleen ", niin kuin eräässä mainoksessakin sanotaan.

Palataan lähtöruutuun, hiljalleen !

Elämä on !